Kategoria(t): Yleinen

Sinä päivänä kun luoja teki sinut

Mietin aluksi, julkaisenko ollenkaan tarinaa lapsemme syntymästä. Toisaalta, tämä helpottaa itseäni käymään läpi niin henkistä kuin fyysistä helvettiä, jonka olen saanut kokea. Kuitenkin kaikki tämä on rakkaan poikani ja mieheni arvoista. 💙

Perjantai 6.9.2019

Sain synnäriltä ohjeistuksen seurata verenpaineita kotimittarilla, koska yksi arvo oli heilahtanut 143/90. Ennen raskautta yläpaineeni oli korkeimmillaan 100 luokkaa ja alapaine huiteli 50-70. Minähän sitten seurailin verenpaineita tuon perjantaipäivän vähän liiankin tiheästi, kun loppuraskaudesta kuitenkin kyse ja jos arvot ruoeavat toistuvasti olemaan koholla, olisi synnärille lähdettävä. Siinä päivän ajan seurailtua ja iltaa kohden arvojen noustua huomattavasti taas hyvin lähelle 143, soitin synnärille. Ohjeistus oli, jos yläpaine ylittää 145 ja alapaine 90, olisi syytä tulla heti tarkastukseen raskausmyrkytyksen varalta. Sovittiin, kun oli jo ilta, tulisin vasta aamulla, mutta jos oireet pahenevat ja verenpaine nousee, välittömästi.

No, mähän mittailin sitten ihan kokoajan, ja stressasin. Alkuillasta käytiin vielä Puolangalla Nikon kaveria moikkaamassa ja naureskeltiin siinä, että varmaan huomenna tulee lähtö. 😀

Lauantai 7.9.2019

Minulla oli omituisen levollinen ja hyvä olo. Tavallaan huojentunut, sillä jotenkin alitajunnassani aavistelin, että synnäriltä ei enää kotiin palata kahdestaan. Join kahvia rauhassa varmaan pari tuntia, katsoin telkkaria, pakkailin omaa laukkuani ja sairaalakassia vauvalle viimeisiä tavaroita myöten. Tavallaan pitkittelinkin lähtöä ja alitajuntani sanoi kuitenkin, että nyt on aika mennä. En vain halunnut myöntää sitä itselleni, että turvotukset sormissa ja jaloissa, verenpaineet koholla ja päänsärky yöllä olisi vakavaa. Oli todella onni, että lähdimme juuri silloin. Vaikken mikään kovin uskovainen olekaan, täytyi jonkun meitä isomman voiman puuttua peliin ja sanoa, että nyt sä Mira menet.

Päästyämme synnärille annoin tottuneesti pissanäytteen. Minua lähinnä vitutti istua pöntöllä, kun en kertakaikkiaan päässyt kipuineni siitä edes ominavuin ylös. Olo tuntui niin vitun halvaantuneelta, että kirosin mielessäni melko monet perkeleet. Voi, en olisi kironnut, jos olisin tiennyt, että helvetti on vasta edessä jalkojeni liikkumiskyvyn kanssa. Olen todella onnellinen, että liikuin raskauden loppuun saakka väkisin: kivuista huolimatta.

Kätilö keskeyttää minun ja Nikon naurun onnen keskellä, kohta meitä olisi kolme. Oikeasti kolme. – Mira, pissan proteiini on kolmella plussalla. Tämä tarkoittaa, että siirrytte osastolle hyvin pian.

Hiljaisuus. Katsottiin Nikon kanssa toisiamme. Se tosiaan on niin, että tänne jäädään. Aloin syömään lounasta, joka tuotiin synnytyshuoneeseen, katsottiin telkkaria, Niko silitti minun jalkoja ja sanoi, että kyllä sinä musu pärjäät hyvin ja otettiin kädestä kiinni. ❤️

Siitä siirryttiin sitten osastolle ja meille esiteltiin perhehuone. Se tuntui mukavalta. Oli kaksi sänkyä, molemmille oma. Katsottiin taas toisiamme, oikeastaan helpotuksen huokaus valtasi meidät. Kohta kaikki kivut ovat ohi ja rakas lapsi sylissä.

Tosissaankin vasta kohta.

Siinä sitten arvottiin, miten ruetaan koirien hoitaminen kotona järkkäämään. Oli päivänselvä asia, että äitini tulee suureksi avuksi ja meille olemaan yötä. Koska ei voi tietää, kauanko osastolla täytyy olla ja milloin edes synnytys alkaa, oli kaikkien kannalta parempi ratkaisu, että koirat saavat olla kotona.

Osastolla minulle annettiin virtsankeräysastia, johon jokainen pissa täytyi kerätä. Ja verenpainemittari. Mitattiin proteiinia virtsasta ja aloitettiin seuraamaan vähän väliä vauvan sydänääniä. Jos proteiinimäärät kasvaisivat liian suureksi, olisi synnytys käynnistettävä. Ja jos vauvan sydänäänissä tulisi jotain poikkeamaa, niitä seurattiin tiheään. Niko meni kotiin yhdeksi yöksi ja naureskeltiin huoneelle, sängyille ja mun koltulle (sairaalavaatteet, mekko). Katottiin vähän aikaa telkkaria, selattiin somet läpi ja mä rupesin nukkumaan. Uni oli kyllä tosi levotonta. Mittailin verenpaineita, ja minulle ne oli korkeita, vaikka vielä oltiin suht viiterajoissa. En ollut saanut puoleenyöhön mennessä unta ja sovittiin hoitajan kanssa, että saisin opamoxia ja panadolia. Olin ilmeisesti nukahtanut niiden voimalla ihan hyvin, mutta levotonta oli koko yö ja säpsähtelin aina kätilöiden saapuessa huoneeseen. Eikä minulla ollut harmainta hajua, milloin lapsi syntyy, milloin pääsee kotiin, mitä ihmettä tapahtuu. Koitin tehdä olon mahdollisimman hyväksi. Onneksi Niko toi Wellpurin 💕😂

Joudun lunttaamaan mun ja äitin keskustelusta tapahtumia, koska mä elin sellasessa sumussa, ettei tosikaan.

Sunnuntai 8.9.2019

Koitti aamu. Mielessä pyöri vain aamupala. 😂 Nälkä, missä ruokaa! Aiemmin synnytysosastolla yöpyneenä lapsivesien menon (joka olikin vissiin vaan ihan saatanan juoksevaa valkovuotoa, eikä vettä!) tarkkailun vuoksi, en uskaltanut mennä syömään. Vaan hitto minähän ku tästä lystistä maksanki, rohmuan ku pieni sika! 😂 Mansikkajogurttia, paahtoleipää, ai saatana. Onneksi pystyin syömään. Ja olihan mun ruokamäärät oikeestikkin muutama päivä eteenpäin aika isoja, jos totta puhutaan. 😂

Siinä sitte köllöttelin niinku iso sika konsanaan ja ruettiin miettimään hienosti näin viimetipassa, että sit jälkivuotoa ajatellen mulla olisi hyvä olla normialkkareita eikä persvaossa olevia naruja. 😂😆 Raukka Niko lähti maksiin niitä mulle hakemaan, no koska en tietenkään voi niitä enää itse lähtä hakemaan. Mä että no en mä oo pitäny ees naispuolisiin kavereihin yhteyttä, nii enhä mä kehtaa vaa laittaa viestiä että; hei! käytkö muute ostamassa mulle alushousuja. 😂😂😂😂 ai vittu tukehun vieläki. No Nikohan tolokkuna toi mulle kuulkaas maaliman seksikkäimmät hipsterit jalakaan. 😂

Taas odotellaan, mitä tapahtuu.

Lääkäri tuli puolenpäivän maissa. Sitä odotin kuin kuuta nousevaa. Sisätutkimus, ai jumalauta.

Käynnistys luvattiin huomiselle. Olo oli aivan ihana. ❤️ Pääsisin näistä järkyttävistä turvotuksista, kivuista ja mahasta. Saisin syliin oman rakkaan pojan. Meistä tulisi perhe. Tänään Niko jäi yöksi osastolle minun kanssa ja äitini siirtyi hoitamaan koiria meille. Niko jäi isyyslomalle ja oli kanssani sairaalassa, eihän työnteosta olisi tullut kuulemma mitään, kun oma nainen makaa sairaalassa ja alkaa pian synnyttämään.

Päivä vaihtui illaksi ja odotettiin seuraavaa päivää malttamattomina. Lupaus oli luvattu käynnistyksestä. Ihanaa. Koitimme tehdä olon mahdollisimman kotoisaksi, minä järjestelin huonetta, Niko katsoi raveja. 😂 Oli todennäköisesti ”viimeinen” ilta kahdelleen. Mietittiin, miltä poika tulee näyttämään ja suunniteltiin kaikkia yhteisiä reissuja ympäri suomen. Illalla vein vielä viimeisen pissan keräysastiaan ja kirosin, kun en pääse pöntöltä ylös ilman kipua ja joudun vielä kaikki lirut ottamaan talteen johonki helkkarin jääkaappiin. Olisi ollut mukava antaa vaan kusen valua pönttöön. 😂 Vaa ei. Pissamäärät kotona yöllä ei ollut enää mitään, nyt alkoi tulla lähemmäs puolta litraa kerralla. Järkyttävää.

Maanantai – Tiistai 9.-10.9.2019

(Tässä kohtaa menee sekaisin itselläkin, missä kohti tapahtui mitäkin, mutta kirjoitan suurinpiirtein kuinka muistan)

Voisiko tämä olla päivä, kun poika syntyy maailmaan? 💕 Raskausmyrkytys on päällä. Seuraillaan tilannetta kokoajan.

Kuudelta aamulla heräsin koviin supistuksiin. Tein aamutoimet ja odotin lounasta. Niko lähti käymään minun mummolassa, äiti toi sinne Libren sensoreita ja insuliineja. Halusin omia nilkkasukkia. Nikolle partakone, boksereita, pari t-paitaa.

Kaikki odottaa pojan syntymää, kuin kuuta nousevaa. Tekstailen ja soittelen sukulaisille. Oon tosi levoton ja onnellinen, kyyneleitä valuu äitin kanssa puhuessa puhelimeen. Yhdeksältä aamulla supistukset kovenee, väännän jo itkua. Ensin heiluttelen jalkoja, ei auta. Sitten hikoo kädet, jalkapohjat ja kämmenet. Kyyneleet valuu.

Ei näy lääkäriä vieläkään. ”Diabeteshuone” oli täynnä hoitajia ja lääkäreitä. Tiesin, että pian tapahtuu. Minut laitetaan ensin käyrille, jonka jälkeen kutsutaan uudelleen sisätutkimukseen. Paikat on 4 senttiä auki. Laitetaan ballonki. Se ei onneksi sattunut, mutta jännitin taas aivan liikaa ja pitelin vaan Nikoa kädestä. Kun tutkimus tehtiin, puristin todella kovaa Nikon kättä ja otin vielä toista lääkäriä kädestä.

Ballonki laitettiin, päästiin huoneeseen takaisin. Takaisin käyrille. Ei mennyt kauaa, kun mua alkoi pissattaa ihan tajuttomasti. Soittokelloa soimaan ja kätilöille terveiset, etten pysty enää olemaan tämän kusihädän kanssa, silloin on oikeasti kova hätä jo. Käyriltä irti, äkkiä metsästämään pönttö, mietin jäänkö huoneeseen omaan ”nurkkaan” kusemaan peltipurkki pillun alla vai lontostanko yhteisiin suihku/vessatiloihin. Silloin tuntui, että nyt on mentävä oikeasti vessaan.

Mietin siellä kahden vaiheilla, kusenko suihkussa seisaaltaan vai menenkö pöntölle. Kusirakko räjähtää, et voi Mira miettiä enää. Älä mene vessaan, et pääse ylös kun vauva painaa vasemman jalan hermoa ja et pääse enää ilman itkua pois pöntöltä, kun turvotukset on asteessa 110%. Menin suihkutilaan, verho kiinni, peltipurkki käteen ja samassa, kun saan purkin haarojeni alle, ”pissa” vaan suihkuaa sivuille.

No enhän minä siinä tajunnut ollenkaan, mä että no pissaa tulee ja paljon. Keräsin kaiken sen, mitä purkkiin mahtui, vein kiltisti ne keräysastiaan ja kävelin takaisin huoneeseen. Mikä helpotus.

No, taas on hiljaista. En kuule yhtäkään ääntä käytävältä, selaan puhelinta. Soitettiin soittokelloa, että laitetaan takaisin käyrille. Sanoin kätilölle, että nyt on isot pissamäärät. Ruettiin siinä sitten keskustelemaan, onko ballonki alkanut tehota/olisiko mahdollisesti voinut alkaa irrota yms.. aikaa oli kulunut vajaa tunti. Kerroin, että pissaa tuli purkin yli ja sivuille.

Lähdettiin kätilön ja opiskelijan kanssa yhteistuumin pissareissulle. 😀 Sanoin, että taas on rakko täynnä. Hoitaja alkoi nykimään ballonkia alapäästäni irti, ja keskeytin. Sanoin, että anna minä vedän sen, tuntuu että se lähtee irti ja silleen liikkuu. Vettä vaan valuu, kätilö lähti jonnekkin. Hoitaja ja minä oltiin kaksin.

– Mira, otin tämmöisellä tikkutestillä keräysastiasta ja kyllähän tämä on selkeää lapsivettä.

– Elä valehtele ??? (mun mieli on täynnä kauhukuvia siitä, että mut lennätetään Sepellä Oyssiin ja synnytän jossain yläilmoissa taivaantuulissa. Toisaalta olin jo tässä vaiheessa niin raivona, että meinasin startata itse Fordin keulan kohti Kontiomäen suuntaa ja kurvaisin Paltamoon vasemmalle ja tykittäsin niin paljon, kuin tuolla menopelillä pääsee kohti yliopistollista) Ajatukset seis.

No mitä nyt. – seuraillaan, ihan rauhassa ollaan. (No miten vittu nä tässä tilanteessa enää voit rauhassa olla!? Kuuntele nyt vaan niitä kätilöitä, ota kilttimira rooli ja kävele nätisti sinne huoneeseen, vaikka tekis mieli työntää ballongit niin syvälle sinne mistä ne on otettuki jollekki toiselle!)

Joo. Ilmottakaa sitten, miten tässä tehään ja mitä. (Vittu)

Pian kätilö tulee kertomaan, ettei synnytyslääkäriä ole tänään paikalla, ai mitenniin ei ole!? Eikö ole tarpeeksi lääkäreitä vai mikä mättää. Ilmeisesti ainoa lääkäri oli kiinni toisessa synnytyksessä.

Voitte vaan uskoa mun turhautumisen. Mä odotin, että tänään on se päivä, kun poika saattaisi jopa syntyä. Mä kärvistelen täällä kivuissa, olo on levoton. Saan panadolia ja buranaa kaikkein kovimpiin kipuihin. Sanotaan, että sano jos et pärjää kivun kanssa. No mitä helkkaria jos lääkäriä ei ole talossa nii en pääse tästä kuitenkaan synnyttämään.

Soittaavat Ouluun, miten toimitaan. Sydänääniä seuraillaan, lääkäri olisi tulossa

Siinä sitten ballonki oli jo irti, sain itse vaan vedettyä sen pois. Lapsivesiä valuu. Oli jotakuinkin puoltapäivää. Lapsivedet meni 36h ennen synnytystä (lapsi syntyi 11.9.2019 klo 23.47) joskus puoli 11 aamupäivällä.

Siinä sitten seurailtiin ja vesiä vaan valuu ja valuu ja valuu.

Keskiviikko 11.9.2019

Tänään. On pakko olla tänään. Koitettiin nukkua viimeinen yö ja se meni hyvin. Niko kuorsasi unissaan ja mä tiesin, että tänään tapahtuu. Heräsin vaan kaksi kertaa, enää en tarvinnut Opamoxia naamaan. Alitajunta tiesi, että nyt on syötävä ja nukuttava hyvin, että jaksaa synnytyksen. ONNEKSI SÖIN JA NUKUIN. En helkkari olisi pystynyt muuten, sektio olisi ollut varma.

Oltiin tosi rauhallisia huoneessa. Selasin puhelinta, päivitin instagramia ja pidin tilannetta ajantasalla. Oli kovin hiljaista, jopa pelottavan hiljaista, siivoojaat kiersivät osastos ympäri ja hymyilivät. Välillä huikkasivat ovelle ruokaa olevan tarjolla ja kätilöt hönttäsivät eessuntaas.

Lähdin vessaan. Mun kävely oli suorastaan jo järkyttävää laahaamista, koska en jaksanut enää kantaa sitä saakelin kusilaaria matkassa. Kyselin monia monia kertoja, kauanko tätä pitää kerätä. Kiikutin aina pissaa jääkaappiin, se huuhteluhuone tuntui omalta laboratoriolta, jossa oon töissä 24/7. 😂 Mun askeleet hiljeni ja aloin jähmettyä.

Nyt oli lääkäriä ja hoitajaa jokalähtöön ja kaikki katso mua. En tiiä olinko sitte hermonnu jo tarpeeksi vai oliko porukka oikeesti huolissaan mun tilanteesta? Vai mikä homma.

Menin huoneeseen ja kätilöt tulivat. Sisätutkimus. Ei vittu.

Käytiin syömässä yhdessä, Nikokin ostin itselleen ruuan. Tiedettiin, että kohta se on menoa. Oltiin onnellisia, itkin onnenkyyneleitä. Mä pääsisin eroon tästä mahasta ja saisin pojan syliin. ❤️

Kätilö ja opiskelija saapuu huoneeseen.

– Pakkailkaa rauhassa tavaroitanne matkaan. Arvotavarat kannattaa ottaa mukaan, kaikki muu voi jäädä tänne.

– No saadaanko me sitten tämä huone kuitenkin synnytyksen jälkeen?

– Kyllä saatte. (No ei saatu, huone oli vaihdettu sitten).

Pesin hampaat, vaihdoin taas niitä inhottavia rättejä ja puin ylleni maailman seksikkäimpiä verkkoalushousuja. 😂 Oli suorastaan vapaa fiilis lähtä osaston ovesta kohti alakertaa. Nyt sitä mennään.

Pinni on lapsen päähän asetettava sydänäänien kuuntelu tsydeemi 😂

Supistukset oli oikeesti todella kipeitä. Niitä alkoi tulla ihan kokoajan. Mä en halunnut epiduraalia enkä mitään kohdunkaulanpuudutteita. Olin ottanut tonnisen panadolin ja vedin ilokaasua hulluna. Se auttoi vaan hengittämään, pääsemään supistusten yli. Ei juuri taikaa siinäkään, paitsi että yhdessä vaiheessa sain kunnon hepulin ja kaikki nauratti. 😂

Jumppapallo oli hyvä. Sen päällä pompin kokoajan. Vessareissut hoitui yhteistuumin Nikon kanssa, en päässyt omin avuin ylös. Verta valui lattialle jatkuvasti ja kunnon suojat sai olla alla koko synnytyksen ajan, uin veressä kirjaimellisesti, kun limatulppaa alkoi irrota.

Avautumisvaihe kesti 8h 50min. Avauduin kokonaan suurinpiirtein luomuna, pelkän panadolin voimalla ja ilokaasulla.

Kun pyysin loppujen lopuksi epiduraalia, kun en pystynyt enää kertakaikkiaan, toinen anestesialääkäri oli lähtenyt jo kotiin ja toinen oli kiinni leikkaussalissa. Kiljuin ja huusin kivusta, enkä olisi uskonut, että MINÄ huudan kivusta kirjaimellisesti. Se kipu oli jotain niin järkyttävää, ett sain paniikkikohtauksia vielä monta kertaa niiden jälkeen. Hyvin sanoi eräs kätilö, että se on kuin naisten armeija. Kirjaimellisesti.

Jos olisin saanut epiduraalin heti sitä pyydettyäni tunnin repimisen jälkeen, olisin jaksanut ponnistaa varmasti nopeammin ja synnytyskokemus olisi ollut paljon positiivisempi. Minulle ehdotettiin kohdunkaulanpuudutetta vartti ennen anestesialääkärin saapumista, mutten halunnut sitä. Huusin kivusta mieluummin, koska tiesin, että pian helpottaa.

Mielestäni kestin todella hyvin. Kärvistelin kolme tuntia helvetillistä kipua. Oksitosiinin avulla supistuksia vauhditettiin ja omat supistukset oli kerennyt jo mukaan. Eli synnytys oli käynnistynyt ihan myös itsestään. Epiduraalin voi laittaa, kun tiedetään synnytyksen olevan käynnissä. Ja sehän oli ollut jo aikoja sitten.

No, siinä sitten ruettiin riuhtomaan minua ylös sängystä. Jalka oli turvoksissa kuin puupökkylä, enkä päässyt enää liikkumaan. Vauvan pää oli alkanut laskeutua todella nopeasti.

Anestesialääkäri saapuu. Ensin kokeillaan laittaa epiduraali selkään kyljellään, ei auta. Tärisen ja olen jossain paniikkikohtauksessa, en saa happea, minua rauhoitellaan hengittämään. Ei auta, en saa rauhoitettua itseäni. Minun on mentävä istumaan. Hoitaja ottaa halausotteen, että saa pidettyä minut paikallaan. Tunnen, kun epiduraali laitetaan selkään, hyi vittu. Onneksi tiesin, että sen jälkeen alkaa helpottaa.

En halunnut sitä, että kroppa halvaantuu ja en pääse liikkumaan, en todellakaan. En löytänyt enää muuta vaihtoehtoa, koska kipu oli niin järkyttävää. Epiduraali alkaa vaikuttaa, se laitettiin illalla seitsemän korvilla. Kerkesin levähtää ihan ihan hetken. Olin halvaantuneena sängyssä lääkemömmöissä, makasin ja tuijotin Nikoa silmät miltei päästä turvonneena. Sattuu silti, vaikka jalat ovat tunnottomana ja kroppaa en tunnista omakseni. Suu on ainoa, jota saan auki ja käsiä jaksan nostaa vähän.

Tulee tunne, että haluan paskalle. 😂 En aluksi älynnyt ollenkaan, en kehdannut edes kätilölle sanoa. Miten minä muka paskalle menisin, kesken herkän hetken? Sinnekkö kävelen kaksi tippaa kädessä ja Niko joutuu taas nostelemaan 80 kiloista soranorsua veriklöntteineen. Ei tuu kuuloon, makaan tässä, synnytän pojan ja paskannan sitten. Tai paskon vaikka alleni, aivan sama. Oon jo muutenkin omissa eritteissä.

Tarve paskantaa ei lopu. Nyt on sanottava. Itkin kätilölle aikalailla heti epiduraalin laiton jälkeen, että mua oikeesti paskattaa.

– Millainen tunne se on Mira? Tuntuuko se kipu missä?

– Tuolla jossain alhaalla. Perseen ja pillun välissä kai. 😂😆

– Oikeasti ? Näytäppä nyt mulle missä kohti tuntuu. Se voi olla vauvan pää.

– No minä näytän. Hetki. (Lasken tena lady seksipöksyt pois jalastani, hitaasti mutta varmasti). En tunne kroppaa, jalat on turvonneena, kätilö auttaa. Aivan sama tässä vaiheessa, olo on ku vanhustenhoitotalossa kun ite saa ees housuja pois. Vituttaa lähinnä.

– Minun on Mira katsottava ja tehtävä tutkimus. (Minun kädet menee taas vaistomaisesti alapääni ylle ja alan täristä ja itkeä hysteerisenä, en halua).

– Nyt voi tuntua ikävältä, mutta hyvin sinä pärjäät. Hyvä Mira! (Joo no aivan sama tässä vaiheessa, on sorkittu jo ihan liikaa ja supistukset on ihan kamalaa.)

– Mira, vauvan pää tuntuu. Olet kokonaan auki. (Voi jeesus ku hienoa, eli siis aukesin luomuna pelkällä YHDELLÄ panadolilla ja vetämällä ilokaasua?! Silläpä se sattuki niin jumalattoman paljon.) – Kätilö jatkaa – me irrotetaan nyt oksitosiini ja tämä epiduraali. Supistaako? Sulla on jo omat supistukset näköjään käynnissä ja vauvan pää alkaa työntyä.

Apua. Paniikki. Meitä on kohta kolme. Katson Nikoa ja itken kipua ja onnenkyyneleitä. Ei ole koskaan ollut niin monta tunnetilaa yhtäaikaa päällä. Huh. 💕

Supistukset on järkyttäviä. Onneksi epiduraali kerkesi edes HETKEKSI. Ihan hetkeksi. Nyt se irroitetaan. Olin ihan sekaisin enkä edes tajunnut, että se irroitettiin.

Saat alkaa ponnistaa.

(Itselle heräsi lähinnä ajatus siitä, että miten ponnistan. Muistaakseni kysyinkin. 😂 Tuntuu, että paskaa alkaa tulla. Kerroin, että pissattaa. No enhän mä enää pissalle voinut lähtä, kokeilin kyllä. Jalat ei kantaneet ollenkaan, minut katetroitiin. Sekään ei tuntunut missään.)

Siinä aloin ponnistaa omaan tahtiin supistusten aikana. Epiduraali alkoi selkästi lopettaa vaikuttamasta, kun aloin tuntea vauvan pään laskeutuvan yhä alemmaksi ja alemmaksi. Se tuntui siltä, kuin todella iso paska olisi tulossa ja maha kovalla, oikeasti. 😂 Silloin ajattelin myös, että tää vauvan pään laskeutuminen tuntuu itseasiassa miljoona kertaa paremmalta kuin 100 kertainen ummetus, joka minulla aina on ja veri lentää. Se siitä, nyt keskitytään synnyttämään eikä paskantamaan Mira.

Niko pitää kädestä. Kumartuu, pussaa otsalle ja sanoo, että sä pystyt siihen. Pitelee kädestä uudelleen, on ihan vieressä. 💕 Minä ponnistan. Kätilö tsemppaa kokoajan. Odotetaan toista kätilöä saapuvaksi kaveriksi.

Ponnistusvaihe kesti kaikenkaikkiaan 1h 22min. En saanut vauvan päätä työntymään ulos, koska nyrkki oli leuan alla tulossa yhtäaikaa ja venyttämässä paikkoja. 😅 Naureskeltiin, että supermies tulee nyrkki ojossa maailmaan. Sekin toi lisäsenttejä synnytykseen ja aiheutti minulle pienet repeämät sivuille.

Jälkeisten syntymisessä meni 9 minuuttia. Muistan, kun puoli-istuvasta synnytin ja sen jälkeen sain vauvan ihokontaktiin, tuumasin kätilöille, että: mitä te teette vielä, viekää pois ne kädet! 😂 – vaikka todellisuudessa se oli napanuora, joka sykki ennätyspitkään edelleen. 😂😂😂😂

Niko leikkasi napanuoran. Minä vilkaisin istukkaa, joka oli aivan jäätävän kokoinen ilmapallo, joka työntyi minusta pois. Hyi helvatti.

– Kilon painoinen on kaikkineen. Oisiko istukka 600g. – kuulin heidän sanovan.

Ooookoooo mietin.

Meidän rakas syntyi 11.09.2019 klo 23:47 painaen 3585g. Apgard pistein 9/10/10. Väristä pomppasi ainoastaan ja istukassa aavistus kalkkia. Täyden kympin poika. ❤️

Kun vauva nostettiin rinnalle, olin aivan mykistynyt. En osannut sanoa mitään, en ymmärtänyt edes sitä järkyttävää tuskan huutoa äsken koettuani, en pystynyt keskittymään muuhun, kuin pitelemään omaa poikaa vasten rintaa. Niin hento, niin pieni rakas.

Katkeamaton ihokontakti kesti 30min. Sen jälkeen poika pääsi isän syliin. Olin niin tunteiden vallassa, etten älynnyt edes ottaa kuvaa. En edes muistanut, että olen imettänyt heti syntymän jälkeen jossain välissä. Piti tarkastaa kuvat ja kellonaika näytti 0.55.

Meille tuotiin varpajaisruokaa sänkyyn. Nukahdin istualleen, en pystynyt syömään. Diabetekseni takia olin glukoositipassa koko synnytyksen ajan. Verensokerit oli hyvät. Kätilö kävi pitkin yötä mittaamassa omalla puhelimellani verensokeria.

Oltiin molemmat AIVAN PUHKI. Lapsi vietiin jonnekkin, tiesin että turvaan lääkäreille ja kätilöille. Nukahdettiin suoraan, synnytyssaliin.

Aamulla oveen koputtaa kätilö. Nään vaunut. Tiesin, että vaunuissa on meidän oma pieni rakas. ❤️ Hän nukkui tyytyväisenä. Me olimme onnesta sekaisin.

Oli aika lähteä takaisin osastolle. Halusin kävellä itse, en pystynyt. Minut vietiin pyörätuolilla. Vastustelin, mutta suostuin. Olin edelleen aivan turrana. Olin sen näköinen, etten olisi nukkunut kuukauteen. Sanoin ääneen, etten koivuhuoneeseen enää palaa.

Torstai 12.11.2019

Päästiin osastolle. Pojalle annettiin ruiskulla ruokaa, minä en älynnyt mistään mitään, kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Minun mielestäni olisi ollut järkevää antaa jo suoraan pullosta, mutta ilmeisesti ruisku on parempi imettämisen kannalta. Poika pääsi syntymän jälkeen rinnalle, muttei minulla maitoa tullut. Eikä tullut aluksi muutenkaan sairaalassa ollessa, koko paikka ahdisti jo niin paljon. Mutta kotiinpäästyä maitoa lensi kaaressa. 😂

Perjantai 13.11.2019

Todellakin perjantai 13. Päivä vaihtui yöhön ja hoitajat ja kätilöt siinä mukana. Muistan vielä hänen sanoneen ennen nukkumaanmenoa, että: muista sitten Mira vahtia sitä lasta jatkuvasti, ettei se tukehdu omaan lapsiveteensä. ANTEEKSI ? Tarkoitti ilmeisesti puklua.

No arvatkaa vaan, kuka ei sinä yönä nukkunut ollenkaan. Itkin, itkin ja itkin. Olin sekaisin kuin seinäkello ja luotin akan ammattitaitoon. Suoraansanoen haistakoon pitkän vitun.

Lapsi huutaa. Vapisee. Mikään ei auta. Siihen tämä tökerö paskiainen sanoo, että : vooooi herranenaika kun tätillä on kylmät kädet, vaaaihettaa vaippa. Jalkaan vaan kutittavat villasukat, PELKKÄ body ja villainen pipo. Kapaloon kääreisiin ja avot. Mietippä omalle kohdalle, miten kutittaa ja on kylmä olla yhdellä paidalla? Entäpä vastasyntynyt, jolla ei ole elimistön lämmönsäätelykykykään kehittynyt. Ai vitsi nyt on vasta alkusoittoa.

Lapsi huutaa, mikään ei ole hyvä. Ottaavat verensokerin kantapäästä (tarkkaillaan sokereita, kun syntyessä oli vähän matalat ja koska minulla on diabetes.) 3,4, todella hyvä vauvalle. Ei huolta.

Tutkitaan edelleen, vapisee.

Otetaan jollain tarkemmalla mittarilla. 1.7 !!???? Ei jumalauta.

– Teidät siirretään nyt sitten keskolaan. Ollaan aamupalalla ruokasalissa, huudan itkua. En voi tehdä muuta. Vaan itken. Ja huudan.

Tunne oli tyhjä. Aivankuin lapsi olisi jossain omassa maailmassa, enkä saa kontaktia. Tuntui ihan superhienolts päästä sieltä osastolta vittuun. Kuin joukko enkeleitä ois avannut ovensa. Silti ahdistus muistui hyvin mieleen samaisesta ovesta, jonka viimeisessä huoneessa käytävän perällä synnytin.

Minä itken. Niko pidättelee itkua ja taitaa pian itkeä myös. Saadaan onneksi perhehuone. Lapsi huutaa taas, kantapäähän täytyy pistää. Verensokeriseuranta 2 tunnin välein myös yöllä. Hänet laitetaan sydänkäyrille ja saadaan olla perheenä, kolkossa huoneessa.

Mutta! Mikä parasta. Mun ei tarvitse laahata itseäni osaston miljoonan kilometrin päässä oleviin vessoihin vaan mulla on oma vessa ja suihku. Nikon kanssa istutaan sängyn laidalla ja halataan toisiamme. Telkkarista näkymään ohjelmia, lapsi nukkuu omassa pesässään ja pulssi lyö tasaiseen tahtiin. Sokeritippaa ei tarvitse, onneksi.

Minä oon yhä enempi tunteiden vallassa. Nyt nauran onnenkyyneleitä. Itken, tärisen, en tiedä miten päin pitäisi olla. Pelätä pahinta vai oottaa parasta.

Hoitajat ja kätilöt tulevat huoneeseen. Kertovat, ettei lapsi ole saanut tarpeeksi ravintoa ja jäämme tänne seurantaan. Kaikki kamppeet on haettava osastolta. Niko lähtee hakemaan. Minä jään huoneeseen.

Niko kysyy, Pärjäätkö sinä? – joo pärjään, sanon. Samalla katson nukkuvaa lasta, jonka otsaa pussaan. Rakas sä selviät. 💕

Hormonimyllerrys jatkuu. Siitä kiltistä osastomirasta alkaa kuoriutua vittumainen. Suojelu herää. Päätin, että minun lapsen syöttämisestä päätän minä eikä kukaan muu. Sille annetaan pullosta sitä lisämaitoa kunnolla.

Haluan vaan kotiin.

Kaikki oli ihanasti nyt. 💕 Oltiin turvassa keskolassa, lapsi sai ravintoa ja meistä pidettiin huolta. Olin rupeamassa päiväunille ja odotin Nikoa saapuvaksi kotoa. Niko kävi käyttämässä äitin kaverina koiria ja toi tullessaan kaikkea hyvää kaupasta. Ajatus kotiinlähdöstä nostaa jälleen päätään. Haluan vaan kotiin rauhoittumaan.

En saa jalkaani nostettua sängylle. Mitä tämä on, mietin. Niko tulee sisään huoneeseen. Rupean makaamaan ja aluksi luulin, että jalka on puutunut. Kätilöitä tulee huoneeseen tarkastamaan vauvan tilannetta ja vaihtoivat vaipan. En pääse ylös. Soitin aiemmin äitille ja kerroin jalasta, se sanoi, että sano hoitajille heti.

Jalka meni aivan pulleaksi, en tuntenut kuin varpaan kärjet. Nyt oli jotain sellaista turvotusta, jota en edes raskausmyrkytyksessä kokenut. Oli pakko sanoa jollekkin.

Kerroin kätilölle, joka lähti samontein toimistoon. Sain lääkärin huoneeseen ja alle varttitunnissa istuin jo takaisin pyörätuolissa. Ahdistus valtasi mielen, itkin. En tiennyt mitä odottaa.

Kätilö lähtee kiikuttamaan minua röntgeniin. Katson kaikkia pahasti, mua vituttaa niin paljon. Näytän katujyrän alle jääneeltä, en voi lopettaa itkemistä. Päsäen jonon ohi ensimmäisenä kuvattavaksi. Ei oikealla puolella mitään, eikä alempana pohkeessa. Mutta polven yläpuolelta löytyy 15cm mittainen todella syvä laskimotukos.

On ihan hiljaista. En kuule kenenkään sanoja, en edes omia ajatuksia. Tunne on samanlainen, kuin diabeteksen puhjetessa. Mieleen herää vain yksi kysymys. Mikä se on ?

Tajusin. Tajusin, että ei helvetti nyt on paha asia. Itken, itken ja itken.. tuntuu, että voisin lasketella kaksinmäkeä alas sillä hiivatin pyörätuolilla ja nauttia viimeisistä elinpäivistä maanpinnalla. Miks just minun täytyy olla niin helvetin sairas? Miksi? Miksen saa olla terveenä oman poikani kanssa kotona.

Taas ahdistus valtaa mielen ja alan miettiä poikaa keskolassa. Entä, jos sillä on diabetes? Entä jos jotain komplikaatioita tulee ja täällä ollaan kuukausi. En edes tiedä mitä enää ajatella. Keskityn tyhjään sairaalankäytävään ja katson lattiaan piirrettyjä viivoja -70 luvulta, laattoja repsottaa ja nenäni vuotaa. Viereen on rakentumassa uusi sairaala. Kätilö työntää 80 kiloista tankkia eteenpäin. Kävelisin jos voisin, vituttaa.

En ole sanonut tukoksesta kenellekkään. Nikolle laitan viestin, se tulee herkkujen kanssa huoneeseen, oli vielä kotonaan aiemmin. Katson taas nukkuvaa lasta, hänellä on kaikki oikein mallikkaasti. Hyvä.

Yritin tehdä huoneesta mahdollisimman kodikkaan. Järjestelin ja siivosin, kuin kotonani. Oli pakko saada ajatuksia muualle. Raahaan voimatonta jalkaa mukanani. Kätilö laittoi minulle tukisukat jalkaan ja kertoi, että näitä on pidettävä nyt kokoajan. Onneksi pyysin osastolta lisää tukisukkia ennen kotiinpääsyä !

Huoneessa ollaan perheenä, se riittää. 💕 Silti koitin saada ajatukset pois sairaalan kolkoista seinistä ja rupesin järjestelemään.

Tulee ilta. Olen aivan romuna. Itken jopa vesihanalle, kun se kuulostaa rinnan imemiseltä. Jotain naista viedään synnyttämään. Paniikkikohtaus iskee päälle, menen pöntölle kuselle ja koko kehoni tärisee ja huudan itkua. Niko tulee rauhoittelemaan. Tärisen, enkä voi lopettaa. Samaistuin niin hänen kipuihinsa. Tekee mieli oksentaa, kun alan pestä hampaita. Nyt on saatava nukuttua. Ole Mira vahva. Osastolle käymään ja hakemaan sairaalavaatteita. En ole ketään katsonut niin pahasti, kuin silloin kätilöitä. Vittu että mulla otti päähän. En jaksanut olla positiivinen eikä mun tarvinnutkaan. Mieleen jäi vaan erään kätilön tekohymy, jota en saa kasvoiltani pois tänäkään päivänä. Tervehti monet monet kerrat käytävällä. Olisi tehnyt mieli tintata ohtaan.

Kätilöt ottivat pojan yöksi hoitoon. Näkivät, että olen ihan loppu. Ja niin olinkin. Saimme nukkua yön. Nukuin pätkissä, sillä kuulun oman lapsen itkun ovien läpi. Se oli sydäntäsärkevää.

Lauantai 14.11.2019

Ei päästä kotiin vieläkään.

Kokeilen rintapumppua. Se tuntuu oudolta, ihan kuin lehmää lypsettäisiin. Se oli aika inhottava vehje oikeesti. 😂 Maitoa tulee vähän, jiihaa! Hyvin vähän.

Ollaan perheenä keskolassa. Haluan vaan kotiin. Pissaa täytyy kerätä edelleen, ahdistaa kävellä huuhteluhuoneeseen, joka on huoneen vieressä, jossa synnytin. Päätin, että pystyn katsomaan sinne huoneeseen, vaikka varovasti sinne kävelinkin. Koko paikka ahdisti, mutta ei keskolan pää.

Saatiin hyvin tietoa asioista, kuten imetyksestä ja ruokinnasta nimenomaan keskolasta. Siellä tuntui, että ollaan ihminen ihmiselle. Osastolla meininki oli kuin keskitysleirillä. Naiset ravaa vessassa ja vuotaa verta, tuskaileevat kipuineen. Ja minä otin asiat todella raskaasti.

Tukokseen jalassa aloitetaan Klexane. Aamuin illoin piikitys vatsaan. Eikö olisi insuliinit riittänyt, no ei. Vielä tukos, en jaksa.

Päästään osastolle. Mulla on jotenkin super voimaantunut olo. Päätin, että mulle ei vittuile kukaan enkä mä anna kohdella mun perhettä näin.

Suoraan huoneeseen päästyäni tullaan kysymään lapsen ruokailusta hyvin varovasti. Sanoin, että pulloon kunnolla sitä maitoa. Johan rupesi tapahtumaan. Osastonhoitajaa luulin kätilöksi, jolle tilitin kaiken. 😂🤣 Menipähän oikeaan osoitteeseen valitukset.

Nesteet alkaa poistua elimistöstä. En ole tunnistaa jalkojani saati käsiäni. Itken, koska olen niin onnellinen, että vihdoin kaikki kivut on poissa. Oma vartaloni kuoriutuu, olo on kuin uudestisyntyneellä. ❤️ Aivan mahtava onnellisuus.

Odotan edelleen kotiinpääsyä. En jaksa olla sekuntiakaan enää sairaalan seinien sisällä. Tahdon kotiin oman peiton alle Nikon kainaloon ja lapsen pinnasänkyym tuhisemaan.

Sunnuntai 15.09.2019

Kotiinlähtöpäivä koittaa. 💕 Synnytyksessä mukana ollut kätilö tulee juttelemaan tunniksi. Se tuntuu kahdelta minuutilta. Ajantaju ja päivät on sekaisin. En tiedä edes kuka enää olen, kun kroppa muuttuu. Mieli on itkuinen hormoneista. Miten äärimmäisen tärkeä oma perhe on. ❤️

Aamulla poika kylvetetään ja vielä punnitaan, meille annetaan ohjeita ja kerrotaan kotiutumisesta. Vauvan verensokerit ovat hyvät, joten kotiin päästään. Kyse on myös minun voinnista. Sanoin, että todellakin pärjään kotona, haluan vaan pois täältä. (Vaikka todellisuudessa olin aivan romuna ja riekaleena, jonkun tukihenkilön kanssa juttelu olisi voinut auttaa. Herää kysymys, miksei osastolla ole työntekijää, joka antaa kriisiapua?) Ihan vaan, että pääsisi keskustelemaan järkyttävistä asioista, jos ei kätilöiden kanssa tahdo puhua.

Kotiin päästiin illalla. Kävin moikkaamassa ukkia ja mummua heidän pihalla. Itkin, kun näin pikkuässän. Tunsin itseni vapaaksi, kuin olisin ollut vankilassa. Kaikki, ihan kaikki meni uusiksi. On olemassa ennen lasta oleva elämä ja lapsenjälkeinen elämä. Tunne oli uskomaton, oliko se vain pahaa unta? Olenko minä äiti?

Turvaistuimessa on hiljaista, hän nukkuu. Mutta sinä olet rakas poikani, nyt ja aina. ❤️ Katson miestäni, me selvisimme, yhdessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s