Kategoria(t): Mielenterveys

Yksinäisyys

Tuntuu vaikealta aloittaa kirjoittamaan aiheesta, jota ei oikein osaa pukea sanoiksi. Se satuttaa, laittaa miettimään, syyttää itseään, syö sisältä ja kalvaa mieltä myös niissä onnellisissa hetkissä. Mitä yksinäisyys on minun kohdallani?

Tuntuu hassulta sanoa näin, mutta olenhan mä tällä hetkellä aika hiton onnellinen. Mulla on rakastava mies, kolme koiraa, katto pään päällä ja koti jossa viihdyn. Ja mikä kaikkein tärkeintä, vatsassani kasvaa ihmisen alku ja ympärillä on rakastava perhe. ❤️ Tulevaisuus on hyvällä mallilla suunnitteilla, isompaa asuntoa etsimme kokoajan ja elämme päivän kerrallaan. Mitä muuta sitä toivoisi? No ei ainakaan sitä, että tunnet olevasi yksinäinen kaikesta huolimatta. 

Minulle yksinäisyys on kehittynyt pikkuhiljaa. Se ei todellakaan ole ollut koko elämänmittainen matka, vaan riipinyt sieluuni vähitellen. Olenhan minä rohkea, avoin ja sosiaalinen, mutta minun on vaikea alkaa muodostamaan kaverisuhteita. Muistan vieläkin niin hyvin eksäni sanat: ”Sulla ei oo elämää!, eikö sulla tosissaan oo ku toi yks kaveri?”. Nuo sanat ovat jääneet korvaani erittäin hyvin. Vielä enemmän sisintäni on raadellut se, kun kyseinen eksä käytti minua hyväkseen. Voisimpa melkein vannoa, että samat kysymykset häneltä kysyessäni, olen askeleen edellä aina. 

No olihan minulla paras ystävä. Monia vuosiakin sellainen. Kun kerroin hänelle erittäin arkaluontoisen ja salassa pidettävän asian, ystävyys punnittiin kerrasta. Hän rupesi yhdessä ystävänsä kanssa kiusaamaan minua naamani edessä. Silloin tein elämäni parhaimman ratkaisun ja en jäänyt kuuntelemaan yhtä ainuttakaan selitystä. Loppujen lopuksi se olin vielä minä, joka olisi halunnut sopia ja jutella asiat selväksi. Sain takaisin välttelyä ja valehtelua, en ottanut enää yhteyttä. Eniten ihmettelen, kuinka hän kehtasi sanoa minulle päin naamaa, kuinka muutama päiväkin minusta erossa teki hänelle pahaa. Luulin, että olemme erottamattomat. 

Nämä kaksi käännettä elämässäni olivat merkittäviä. Ne söivät minua työpaikkakiusaamisen (jos näin voi sanoa) ja työuupumuksen lisäksi nollaan. En luottanut enää mihinkään enkä luota tänäkään päivänä kuin Nikoon ja perheeseeni. Minulle on erittäin vaikeaa luoda uusia ihmissuhteita enkä ole niitä ’entisiäkään’ jaksanut pyrkiä pitämään yllä, vaikka tiedostan, että pitäisi. Olen sulkeutunut täysin omaan kuoreeni. 

Asioita, mitä kaipaan usein, on aito välittäminen ystävyyssuhteissa. Mua kirjaimellisesti vitutti niin perkeleesti, kun raskausuutisen kerrottuani alkoi some laulaa. Nämä aiemmasta kotikaupungista olevat puolitutut hyökkäsivät kysymään minulta: ”kuinka raskaus on edennyt? – kiltisti vastasin takaisin, hänestä ei kuulunut enää. Eli täytyi saada juorukerho laulamaan. No sitten oikeasti täysin puolituttu tuli kysymään suoraan ja pokkana julkisesti ”hei kauan te yrititte lasta? Onko sun isä vielä siellä Oulussa? Vähänkö ihanaa!” – ihan ku mun raskaus tarkoittaisi automaattisesti sitä, että kun musta on tulossa äiti, haluaisin kaveerata ihan ykskaks ihmisen kanssa, jonka kans en oo halunnu kaveerata aiemminkaan. Ei käy järkeen.

Yksinäisyys ja yksin olo ovat kaksi aivan eri asiaa, mikä on hyvä muistaa. Mä nautin kyllä omasta ajasta, yksin olosta ja koirien kanssa lenkkeilystä ihan rauhassa. Jokainen meistä tarvitsee sosiaalisia tilanteita, kuuntelijaa, ymmärtäjää ja ystävää.

Kyllä sitä kaipaa tietyllä tapaa sitä, että minutkin kutsuttaisiin joskus istumaan iltaa vaikka tässä elämäntilanteessa ihan selvinpäin, joku pyytäisi kahville, joku kyselisi aidosti kuulumisia ja haluaisi olla ystävä. Mun mielestä on niin väärin, ettei yksinäisyydestä puhuta tarpeeksi, vaikka se tuntuu olevan niin monen nuoren aikuisen arkea. 

Kategoria(t): Mielenterveys

Matkalla minuun

Oon jo pidemmän aikaa miettinyt, kuinka kirjoittaisin tästä kaikesta, mitä mun elämässä on tapahtunut. Aina ei todellakaan ole ollut helppoa, kun taas arki ja usko huomiseen osaa välillä yllättää. Meillä kenellekään ei varmasti ole aina helppoa ja sen kanssa on vaan opittava elämään. Joskus tapahtuu vaan niin romahduttavia asioita ja tuntuu, ettei niistä tahdo päästä millään yli. Tässä postauksessa kerron omista vaikeista asioistani ja kuinka selvitä niistä suurimmaksi osaksi ihan itsekseen – toki myös ennen kaikkea läheisten tuella.

Mä en ollut mikään helppo teini. Nuoruus meni koulua kapinoidessa, mutta sain kuin sainkin päättötodistukseen ihan tyydyttävän keskiarvon. Olisin saanut paremmankin, jos olisin viitsinyt avata matikankirjaa hitusen useammin. Kaikki muu oli kivaa, koulu ei. Vihasin niitä naamoja, jotka puhuivat minusta selkäni takana sekä vasten kasvoja. Silti koitin tulla lähes jokaisen kanssa suht toimeen. Kapinoin. Kapinoin enemmän kuin piti, vain koska tunsin, etten kuulu joukkoon. Pidin oman pääni, viimeiseen asti aina, kunnes siitä kärsi perhettä myöten kaikki. Jälkeenpäin ajateltuna olin todella typerä. Toisaalta olen myös kiitollinen siitä, että osaan pitää puoleni ja suojella itseäni. En ainoastaan myrkyttänyt käytöksellä itseäni, vaan myös perhettäni.

Osa näistä puhujista on kuitenkin nyt aikuisiällä tulleet uudelleen juttelemaan ja sanomaan ”hei meidän pitäis oikeesti nähdä enemmän!” tarkoittamatta sitä ollenkaan esimerkiksi baarissa. Olen myös huomannut, että juurikin näitä ihmisiä elämäni kiinnostaa vain siihen pisteeseen saakka, että saadaan taas uudet juorut kehiin ja tokaistaan vaan ohimennen ”hei pitäs muuten nähdä”. Ei, minä ainakaan en sano kenellekkään haluavani nähdä, jos en sitä oikeasti tarkoita. Vääristyneitä mieliä ja käsityksiä kun tänne mahtuu niin paljon.

Olen sydämeltäni ihminen, joka haluaa auttaa muita mahdollisimman paljon, ja osakseen saan siitä myös usein paskat niskaan. Hyväsydämisiä ihmisiä on kai niin helppo käyttää hyväkseen. Enkä tällä postauksella tahdo ylistää sitä, etteikö itsessäni olisi vikoja, tietysti on. Olen äkkipikainen, malttamaton, temperamenttinen ja suurisuinen sille päälle sattuessa.

Kun on ollut monta vuotta kaveriporukassa, jossa on paljon tuttuja naamoja, tuntuu vaikealta hyväksyä se tosiasia, etteivät ne ystävät olleetkaan oikeita ystäviä. Tai se, kun paras ystäväsi valehtelee sinulle kirkkain silmin monta vuotta. Sen jälkeen ei ole kovin helppoa luottaa uusiin ystäviin ja tuttuihin. Sen palan aion löytää sisääni takaisin kokonaan – luottamuksen.

Romahdin pian vuosi sitten aikalailla lopullisesti. Siihen vaikutti eniten parhaan ystävän menettäminen, kun luottamus petti lopullisesti ja hyväksikäyttö parisuhteessa. En ole koskaan tuntenut niin pahaa mieltä enkä olisi uskonut, kuinka sen lopullisen romahduksen jälkeen vihdoin löytäisin itseni. Näihin päiviin asti elämäni on ollut viimeisen 2 vuoden aikana todella rankkaa. Nukahtelin monta kertaa jo iltapäivällä kuuden aikaan kun olin päässyt töistä ja käyttänyt Luna lenkillä (Hetaa ei vielä ollut). Olin niin masentunut ja pahassa olossa, että halusin aina vaan nukkua enkä herätä seuraavaan päivään. Päivät kuluivat töissä, kotiin tullessa eristäydyin kaikesta ja kuvittelin päässäni ties kaikenlaista. Hoin mielessäni, etten halua enää elää. Kuitenkin joka kerta näiden ajatusten ilmaantuessa päähäni, aloin kuunnella musiikkia ja kirjoittamaan. En löytänyt enää poispääsyä. Aina olin myös pystynyt kertomaan äidilleni kaikesta, silloin en pystynyt. En varmaan halunnut huolestuttaa häntä turhaan.

Kuukausia kului, kunnes en kyennyt enää peittelemään suruani. Romahdin. Itkin ja romahdin siinä vaiheessa kun äitini tuli pieneen yksiööni keittiönpöydän ääreen ja sanoi: me lähdetään päivystykseen. En voinut uskoa, että se on totta. Saisin apua, mutta vastustelin.

Saavuimme päivystykseen, jossa psykiatrisen hoitohenkilökunnan edessä romahdin uudelleen. Päivystys oli täynnä pienen paikkakunnan asukkaita, ja minä itkin. Itkin niin paljon, kuin ihminen pystyy itkemään enkä edes hävennyt kuin aluksi. Oli helpottavaa antaa kaiken tulla ulos. Jäin töistä pois kahden kuukauden sairaslomalle ja sain rauhoittua aivan kokonaan. Kaikesta.

Tuo romahdus opetti minulle sen, kuinka äärimmäisen tärkeää on kuunnella itseään tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka halu onkin auttaa muita, täytyy myös pitää oma mieli terveenä. Tehdä niitä asioita mitä rakastaa, puhua jokainen ongelma selväksi eikä padota asioita sisälle ja vielä kerran kuunnella itseään ja muita. Romahduksen jälkeen olen pystynyt palaamaan parisuhteeseen, joka on elämäni ensimmäinen normaali sellainen. Olen turvassa, minua kuunnellaan ja minä kuuntelen. Tiedän nyt oman arvoni ja mikä on minulle parhaaksi. Kaikkein eniten saan kuitenkin kiittää äitiäni. 🖤